Tänään agiharkkojen jälkeen ajoin Harjavallasta tultua suoraan kauppaan ja olin ihan naatti kun vihdoin ajoin kotipihaan. No niin, .. miten kävikään, ei kotiavaimia missään . No taas sain kontata ja nuohota auton lattioita etsien avaimia ja manata tuota "pikku piskiä". Ihan oma vikahan se oli kun en ollut niitä laittanut auton hansikaslokeroon vaan jättänyt auton kojelaudan päälle. Onneksi autossa on sentään valot, niin hieman helpotti etsimistä, kotiin tullessa kun oli jo ihan pimeää. 

Kukaan naapureistakaan ei ollut laittanut ulkovaloja palamaan ja kun Malla hyppäsi autosta ulos ilman lupaa Leksun seuratessa perässä en niitä erottanut lainkaan pimeässä illassa, onneksi sentään Tara pysyi autossa, no sen olisin tietysti erottanut kun on vaalea, paitsi Tara olisi kyllä ihan varmasti sännännyt naapurin puolelle, on sen verran naapurin kissoja syynäillyt että tietää missä ne lymyilee.

No siis ... minä karjumaan koiria takaisin autoon että näkisin laittaa niille hihnat, sitten tuli jo pieni paniikki ettei ne tulekkaan, kun äänensävyni oli vähän ärhäkkä, joten nopeasti uusi rauhallisempi kutsu, niin tulihan ne sieltä sittenkin.

Jotenkin löysin pimeässä avaimenreiänkin sille kadoksissa olleelle avaimelle ja päästiin kaikkien kantamusten kanssa vihdoin sisäänkin. Empä kerennyt kauaa kotona olemaan kun vettä alkoi sataa ihan kaatamalla, siinä siis ehkä syy siihen synkkään pimeyteen.

Nytkin sade ropisee ulkona, vaan täällä palaa joka puolella kynttilät, koirat makoilee rauhallisena ja minä lopetan tämän kirjoittelun, menen nauttimaan lasillisen viiniä ja valmistaudun henkisesti huomenillalla saapuviin "mölyapinoihin", lapsenlapset siis saapuvat mummille yökylään ja voi veljet mikä meteli täyttääkään tämän huushollin. Mikäpä siinä, näin sitä oppii nauttimaan hiljaisuudestakin.